12. Paul

Pahoittelut viime viikosta. En vain ehtinyt kirjoittaa uutta osaa ja nytkään tämä ei ole kauhean helppoa, sillä flunssa tekee paluutaan... taas. *huoh*

Tässä osassa hypätään ajassa hieman eteenpäin ja näitä hyppäyksiä tulee jatkossakin.

**********

Neljäs raskaus varsin lyhyellä aikavälillä edelliseen alkoi olla Biyun hennolle varrelle liikaa. Nainen lämmitteli kivistäviä lihaksiaan kylvyssä päivittäin. Varsinkin selkää särki, mutta eivät muut lihaksetkaan tahtoneet oikein jaksaa menossa mukana.

Vauvan synnyttyä ei ollut yhtään sen helpompaa. Barbara huusi. Aina.

Biyu ja Aleksi olivat täysin neuvottomia tyttärensä kanssa. Neuvolasta sanottiin, että jotkut lapset vain ovat sellaisia. Vanhemmat alkoivat olla äärimmäisen väsyneitä.

Puolinukuksissa Aleksi opetti Beataa potalle. Hymy nousi väkisinkin huulille, kun tyttö katsoa tapitti suloisesti suoraan silmiin ja jokelteli iloisesti.
-Isä vain haluaisi nukkua. Ihan hetken edes.
Eihän Beata ymmärtänyt vielä Aleksin mutinoita ja ehkä se oli ihan hyvä niin, mies pohti unisesti.

Sen verran vanhemmat kuitenkin repivät itsestään irti, että Birgitalle järjestettiin kunnon synttärit kakun kera.

Hänestä oli varttumassa varsin eksoottisen näköinen kaunotar. Kaikki lapset näyttivät perineen hyvin vahvasti kiinalaiset geenit.

-Minä haluaisin mennä sinne myös. Kouluun.
-Me on puhuttu tästä. Ja ole kiitollinen että sun ei tarvitse. Siellä on ihan tylsää.
-Minä luulen että tykkäisin.
-Etkä tykkäisi. Opiskellaan sitten taas yhdessä kun tulen kotiin. Ok?
Paul huokaisi syvään.
-Ok,
hän sanoi vaisusti ja jäi katsomaan Birgitan perään haikeana.

-Jännittääkö sua ensimmäinen päivä yläasteella,
Benjamin kysyi. Birgitta tuhahti.
-Samat naamat siellä on, mitä sitä jännittämään.

Biyu kylvetti Beataa lähes automaattitoiminnolla. Hän jutteli lapselle niitä näitä, mitä nyt lapsille ikinä jutellaankaan, ajattelematta sen kummemmin sanoja tai muutakaan. Hän ei vain jaksanut, sillä väsymys oli tätä nykyä joka hetki läsnä.

-Ä...äiti...
Biyu jähmettyi. Hämmästynyt ilme levisi hänen kasvoilleen.
-Sanoitko sinä äiti?
-Äiti,
tuli nyt päättäväisen painokkaasti. Lämmin tunne ailahti väsyneessä sydämessä ja Biyu taputti ihastuneena käsiään yhteen.
-Odota, mennään ihan kohta näyttämään isälle mitä sinä osaat!

Koulupäivien jälkeen Birgitta teki aina ensin läksyt Paulin kanssa ja sulkeutui sitten kellariin. Hän arveli olevansa vihdoin tekemässä keksintöä, jolla hänen ystävänsä muuttuisi todelliseksi.

Kyseinen kaava oli löytynyt jälleen yhden ikivanhan kirjan välistä ja siinä viitattiin vahvasti todellistamisjuomaan. Koe oli mennyt pieleen kerta toisensa jälkeen, mutta sitkeästi Birgitta yritti uudestaan ja uudestaan. Hän vaihtoi lämpötiloja eri vaiheissa, kirjoitti ylös aina uusimmat kokeilunsa, jotta voisi tarpeen vaatiessa seuraavalla kerralla tehdä samassa kohdassa eri ratkaisut.
Ja vihdoin, VIHDOIN, hänellä oli käsissään pullo, jossa kiilteli kauniin kullanvärinen neste. Ei räjähdystä, ei pikasuihkuja.

-Paul, sä tiedät että mä olen tosi kauan yrittänyt tehdä jotakin.
-Tiedän,
Paul vastasi virallisen oloisesti ja hieman tympääntyneenäkin. Nämä kokeet olivat olleet poissa heidän yhteisestä ajastaan.

-Vihdoin mä olen keksinyt jotain suurta. Tosi suurta!

-Saatko sinä siitä jonkinlaisen palkinnon?

-Eh... no, ehkä niinkin voisi sanoa. Paul. Luotatko sä muhun?
-Tietenkin.
Birgitta pysähtyi hetkeksi ja otti sitten pullon esille ja antoi sen Paulille.

-Paul, mä haluaisin, että sä joisit tämän.
-Mitä se on?
-Luota vaan muhun.

Paul katsoi turkooseilla nappisilmillään Birgittaa, nosti pullon huulilleen... ja joi. Birgitta seisoi jännittyneenä paikallaan.

-Se kutittaa... ja lämmittää... ja... ooh!
Kirkas violetti valo ympäröi Paulin.

Ilmassa räsähteli eikä Birgitta nähnyt kunnolla, mutta siltikään hän ei irrottanut katsettaan.

Yhtäkkiä kaikki oli ohitse ja Birgitan edessä seisoi lihaa ja verta oleva sim.
-Sulla on ruskeat silmät...
Birgitta ei saanut muuta suustaan ulos. Paul katsoi häntä vain lempeä hymy huulillaan.
-Äidille täytyy kertoa,
Birgitta äkkiä keksi ja ryntäsi ulos kellarista.

Biyu oli soittamassa pianoa pitkästä aikaa. Birgittaa jännitti vietävästi.

Hän kutsui äitiään varovasti ja näki syrjäsilmällä, kuinka Paul astui huoneeseen. Voi hitto! Hän olisi voinut kertoa tämän ehkä ilman poikaa kuitenkin...

Biyu katsoi Birgitan pään yli Paulia, sanomatta sanaakaan hetkeen.
-Kuka ystäväsi on,
hän sitten kysyi tyttäreltään.

-Tota, tää on vähän pidempi juttu.
Paul siirtyi lähemmäs.
-Muistatko sä kun mulla pienenä oli se nukke?

-Muistan.
-No niin. Katsos kun...
Ja sitten Birgitta selitti. Hän puhui lähemmäs tunnin yhtäjaksoisesti ja kerrankin äiti vain seisoi paikoillaan ja kuunteli.

-Siis että mitä?
Aleksi oli aivan ällistynyt.

-Tyttö taitaa laskea nyt pahemman kerran luikuria,
hän sitten tuumasi. Biyu sulki silmänsä ja huokaisi.
-Itseasiassa minä en usko, että hän valehtelee.

-Mitä? Sinäkö uskot muka tämän: -Tässä on tämä minun nukkeni, hän ei kadonnut, hän on nyt elävä? Biyu, et ole tosissasi!
Nainen katsoi tyynesti takaisin ja Aleksi muuttui epävarmaksi.

-Kiinassa on tapahtunut kummallisempiakin asioita ja minä... no, me olemme taikauskoisia. Minä myös. Niin tai näin, poika on nyt kuitenkin täällä. Hänen nimensä on Paul, hän nukkuu Benjaminin kanssa samassa huoneessa ja meidän on järjestettävä hänet kouluun. Jonkinlainen taustatarina on keksittävä! Emmehän me voi ilmoittaa yleisesti, että tyttö teki nukestaan elävän jollain juomalla.

Biyu vaikutti sen verran kiihtyneeltä, että Aleksi rauhoittui ja veti vaimon kainaloonsa.
-Kyllä me jotain keksimme. Ainahan me keksimme.

-Nukutaan nyt. Olemme molemmat todella väsyneitä ja pikkuiset ovat vihdoin unessa. Kuulin hetki sitten kuinka Birgitta vei Beatan iltapesulta nukkumaan. Ehkä saamme jopa muutaman tunnin unta, jos oikein hyvin menee.
-Se olisi ihanaa,
Biyu huokaisi uupuneena.

-Hyvää yötä vaimo. Huomenna kaikki näyttää jo selkeämmältä.